Hinta tekee The Last Of Usin pahimmista valinnoista vielä pahemmat

The Last of Us Part 2 olisi ollut vaikea peli sovittaa televisioon monimutkaisen rakenteensa ja erittäin interaktiivisen pelikokemuksensa vuoksi. Ikoninen peli seuraa kahta hahmoa, Ellieä ja Abbyä - toinen heistä on meille hyvin tuttu ja toinen vieras - ja kertoo heidän samanaikaisesti tapahtuvat tarinansa yksi toisensa jälkeen, ja mukana on runsaasti takaumia molemmissa puoliskoissa.

HBO:n yritys tuoda tämä merkittävä pelisarja televisioon onnistui pitkälti ensimmäisen pelin yksinkertaisemman tarinan sovittamisessa, mutta toinen kausi on saanut vastaanoton osaltaan vaihtelevampaa. Esimerkkinä: toisen kauden kuudes jakso, kauden toiseksi viimeinen jakso, on herättänyt melko paljon keskustelua.

Uh uh, tuo on Emmy-lippa

Kuudes jakso, The Price, on sellainen jakso, joka on luotu houkuttelemaan palkintogaaloja. Kuten ensimmäisen kauden kriitikoiden ylistämä kolmas jakso, Long, Long Time, The Price poikkeaa pääjuonesta ja kertoo erillisen tarinan, tällä kertaa kokonaan takaumien kautta, jotka lähestyvät yhä enemmän tarinan nykyhetkeä. Näemme Joelin ja Tommyn nuorina, ja paljastuu, että heidän poliisivanhempansa oli kokenut väkivaltaa lapsena, ja siksi hän tuntee syyllisyyttä siitä, miten hän kohtelee omia poikiaan, vaikka hän oikeuttaa omat tekonsa sillä, että hän ei koskaan satuttanut heitä niin pahasti kuin hänen isänsä satutti häntä. Sitten hän sanoo Joelille: "Kun sinun vuorosi tulee, toivon, että teet vähän paremmin kuin minä."

Jakso käy sitten läpi vuosien ajan Ellien syntymäpäiviä. Näemme Joelin antavan hänelle kitaran yhtenä vuonna ja sen kuuluisan Tiedemuseo- ja historiamuseokohtauksen. Näemme heidän riitelevän sen jälkeen, kun Ellie jää kiinni huumeiden käytöstä ja Katin kanssa tapailemisesta tatuoinnin ottamisen jälkeen. Näemme hänet auttamassa Ellieä muuttamaan autotalliin, koko jakson Eugene’n kuolemasta, jossa upeaa hahmonäyttelijää Joe Pantolianoa ei hyödynnetty tarpeeksi ja joka lisäsi kontekstia Gailin vihamielisyydelle Joelia kohtaan, ja sitten ratkaiseva kohtaus, jossa Ellie haastaa Joelin valehtelusta hänelle Salt Lake Cityssä tapahtuneesta.

Se on liikuttava jakso, sen voi kyllä todeta. Bella Ramsey ja Pedro Pascal esiintyvät ikään kuin heidän henkensä olisi pelissä, ja heidän kunniakseen on sanottava, että he hoitavat upeasti materiaalin, jonka kanssa he työskentelevät. Ramsey liukuu näennäisesti vaivattomasti vähemmän kyynisen, nuoremman Ellien saappaisiin, versioon hänestä, joka tuntee yhä riemua ja jolla on läheinen suhde sijaisisäänsä. Pascal esittää uskomattoman liikuttavaa Joelia, joka välittää täsmälleen sen, mitä hänen tarvitsee, yhdellä kyynelillä täynnä olevalla katseella.

Mutta jumalauta, inhoan mitä koko tämä jakso tekee. Kaikki nämä takaumat ahtamalla yhteen jaksoon heikentävät niiden vaikutusta. Olen aina tulkinnut nämä takaumat Ellien surun käsittelyksi - ei-lineaarinen rakenne heijastaa surun luonnetta, ja kaikkien muistojen sullominen yhteen Ellien muistojen itkukohtaukseen sekoittaa koko tarinan rytmiä.

The Last of Us unohtaa, mistä se kertoo

En ole tarpeeksi tyhmä enkä tarpeeksi röyhkeä väittääkseni, että pelin tarinankerronnallinen rakenne olisi moitteeton ja että mikään muu rakenne ei voisi toimia. Kuitenkin se, mitä HBO on tehnyt tämän jakson kanssa, ei toimi. Kyllä, jakso tekee tehtävänsä kuvatessaan, miten Ellien ja Joelin suhde on muuttunut vuosien varrella, mutta sen koko tarkoitus on kehystää Joelin teot myötätunnon arvoisiksi: hän oli osa sukupolvien välistä traumakierrettä, ja hänen tekonsa, vaikka väkivaltaisia, ovat lopulta isän tekoja, joka yrittää olla parempi kuin oma isänsä. Hän rakastaa Ellieä, ja siksi hän tuhosi maailman ainoan mahdollisuuden hoitoon, masakroiden viattomia, koska he tulivat hänen tiellensä.

Olisi liiankin kyynistä minulta ottaa tämä niin, että sarja hakkaisi myötätuntoa päähämme - uskon, että jopa tämän jakson myötä on tilaa kauhistua hänen teoistaan samalla ymmärtäen, miksi hän tekee sitä, mitä tekee. Mutta suuri osa sarjasta tekee jo paljon tehdäkseen Joelista myötätuntoisemman. Hänellä on paniikkikohtauksia. Hän käy terapiassa. Häntä esittää Pedro Pascal, maailmanlaajuisesti rakastettu ja uskomattoman lahjakas näyttelijä, joka esittää tätä monimutkaista hahmoa vaaditulla patoksella.

Ja show tekee saman Ellielle, vähentäen hänen hahmonsa intensiteettiä ja syvyyttä sen sijaan, että hänet tehtäisiin helpommin lähestyttäväksi, iloisemmaksi, leikkisämmäksi. Saamalla meidät samaistumaan enemmän näihin hahmoihin, se keventää syyllisyyden taakkaa heidän kauheista, väkivaltaisista teoistaan.

Ajattelen usein Gailia, Catherine O’Haran esittämää terapeutti-hahmoa, joka sanoo Tommylle: "Kasvatus vie vain tietyn matkan, loput ovat luontoa." Nämä hahmot ajavat menneisyytensä lisäksi myös väkivaltaa, jonka he perivät toisiltaan. Niin monet sarjan hahmoista, jopa Dina (joka pelissä toimii enemmän järjen äänenä), toimivat eläimellisen kostoon ja itsensä säilyttämiseen liittyvän vaiston ohjaamina. Mutta kirjoittajat tuntuvat unohtaneen, että myös vapaa tahto ja oman toiminnan vaikutusvalta ovat asioita, joiden kanssa kamppailemme. Eikö juuri se ole koko tarinan ydin?

Esitys kiitää ohi kaikki tärkeät kohdat

Tässä jaksossa inhosin vielä monia muitakin asioita. Yksi niistä on täysin villi väite, että Joel olisi homofobinen. Pelissä hänen epäselvyytensä Ellien seksuaalisuudesta johtuu enemmän tietämättömyydestä kuin pahantahtoisuudesta - täällä hän sen sijaan avointensti kieltää Ellien seksuaalisuuden ja sanoo hänelle, ettei tämä tiedä mistä puhuu.

Ymmärrän, miksi se lisättiin. Se lisää painoarvoa heidän sovinnolleen ja hänen puolustukselleen häntä kohtaan Sethiä vastaan juhlissa. Mutta sarja tuo esiin myös homofobiaa Dinan äidin kautta, mikä tuo homofobien määrän kolmeen, samalla kun se epäonnistuu yrittäessään viitata queer-ylpeyteen. Laajemman sarjakontekstin huomioiden se ei tee sarjan hahmojen seksuaalisuuden käsittelystä monimutkaisempaa tai kiinnostavampaa, se vain lisää yhden syyn Ellien ja Joelin väliseen erimielisyyteen, ikään kuin hänen epäilynsä siitä, että Joel olisi tehnyt kauhean teon, ei olisi jo ollut tarpeeksi.

Ja se on toinen ongelma - aikajanan manipulointi. Tässä jaksossa Ellie ei tiedä varmasti, mitä Joel on tehnyt, ennen kuin hän vahvistaa sen hänelle tanssiaisten yönä, päivää ennen kuolemaansa. Hän kertoo hänelle, ettei tiedä, voiko antaa anteeksi, mutta hän yrittää.

Mutta pelissä Ellie saa tämän tiedon selville itse tutkimalla Salt Lake Cityn sairaalaa. Joel löytää hänet ja kertoo hänelle totuuden, ja hän suostuu palaamaan Jacksoniin hänen kanssaan, mutta hän ei halua enää olla tekemisissä hänen kanssaan. Kaksi vuotta kuluu, niiden aikana hän hyväksyy tapahtuneen, kypsyy hieman ja tulee avoimemmaksi puhumaan hänen kanssaan uudelleen. Heidän sovintonsa tanssiaisen yönä, sen jälkeen kun hän puolustaa Ellieä, on tuon ajan tulosta. Kun hän sanoo haluavansa yrittää antaa hänelle anteeksi, tiedämme, että hänen on vienyt aikaa ja vaivaa päästä siihen pisteeseen.

Kun Ellie sanoo sen sarjassa heti sen jälkeen, kun hän vahvistaa hänen epäilyksensä, ei siinä ole tilaa kaikelle sille. Kukaan ei ole kasvanut, eikä kukaan ole muuttunut. Sarja päättää kiirehtiä näiden pitkien, katkerien vuosien läpi mieluummin kuin ansaitun siistin ratkaisun saamiseksi. Ellie päättää, että hän on valmis yrittämään päästä yli siitä viiden minuutin keskustelun jälkeen. Mahtavaa!

The Last of Usin ensimmäinen kausi oli erinomaista televisiota. Pelkään, etten voi sanoa samaa sen toisesta kaudesta. Käsikirjoittajien itsepintainen pyrkimys selittää kaikki alkuperäismateriaalin harmaat alueet niin, että ne ovat helposti ymmärrettäviä katsojille, jotka todennäköisesti selaavat puhelintaan katselun aikana, on törkeää, ja on tuskallista katsoa, miten kaikki pelin hienovaraisesti käsittelemät teemat sivuutetaan helposti sulavan sisällön hyväksi. Kyllä, itkin, ja sinäkin luultavasti teit niin. Mutta itkettävä kohtaus ei tee ohjelmasta hyvää, ja tässä tapauksessa tuntui siltä, että minut huijattiin siihen.