Pahoja pelejä, joita pelasin enkä voi unohtaa
Lapsina meillä ei aina ole parasta käsitystä siitä, mikä on oikeasti hyvää. Kriittinen ajattelukyky kehittyy myöhemmin, ja lopulta pystyt selvittämään, miksi pidät niin paljon tietystä asiasta. Minulle PlayStation 2 oli ensimmäinen konsoli, jota sain oikeasti pelata itse ja kerätä pelejä varten. Ja keräsin niitä paljon.
Noin sadan PS2-pelin määrässä, joita minulla oli — mikä oli paljon maalaislapselle kuten minä — pelasin muutamia todellisia hittipelejä. Mutta pelasin myös melko monta huonoa peliä. Kritiikillinen ajattelukyky ei ollut vielä kehittynyt, näet. Kuitenkin siitä huolimatta, kuinka kamalia jotkut näistä peleistä olivat, en voi unohtaa niitä. Joskus huonokin voi jättää yhtä vahvan vaikutuksen. Ainakin minun kohdallani se tapahtui.
6. Sonic the Hedgehog (2006)
Se on No Shadow -siili
En itse asiassa usko, että Sonic 06 olisi ollut luontaisesti huono peli. Jos sitä olisi hiottu niin, ettei se olisi ollut niin katastrofaalisesti buginen, uskon, että pelin alla oli ihan kelvollinen kokemus. Nautin siitä, sillä se oli yksi ensimmäisistä Xbox 360 -peleistäni, ja sen maine on ehdottomasti jonkin verran liioiteltu. OK, ehkä Sonicin ei olisi pitänyt olla romanssissa oikean ihmisen kanssa, mutta se on erillään pelattavuudesta.
Oikeudenmukaisesti sanottuna, pelasin kyllä Sonic 06:ta, ja se on todella rikki oleva peli. Juokseminen veden päällä ei toiminut, Silverin pomotaistelu oli vain "se ei auta!" toistuvasti, ja olisi onnekasta, jos et leikkaisi läpi maaston milloinkaan. Silti se tuntui suurelta seikkailulta, enkä voisi koskaan vihata sitä sen vuoksi. Lisäksi rakastin yksinkertaisesti päävalikon musiikkia.
5. Catwoman
Vähintään Halle Berryllä oli hauskaa
Toinen myönnytys, jonka joudun tekemään. Muistan rakastaneeni tätä peliä lapsena. Minä ja ystäväni itse asiassa. Pidin siitä, kuinka hänen terveystasonsa oli kuin pitkä ketju timantteja, ja nautin hänen taistelutyylinsä joustavuudesta. Sanottakoon kuitenkin, etten ole pelannut peliä sen jälkeen, yli 20 vuoteen, joten saatan vain katsoa sitä nostalgianvärjättyjen, ruusunkirkkain lasien läpi.
Mutta tutkiessani tätä artikkelia, sitä löytyi usein keskitasoisilta alueilta joistakin huonoimmista PS2-peleistä. Ja täytyy olla rehellinen, se teki minut hieman surulliseksi. Halle Berryn ja hänen digitaalisensa näköisimensä ansaitsevat paremman kohtelun, samoin kuin muistoni pelistä! Maailma ei koskaan saa minua vihaamaan sinua, Catwoman: The Game (2004).
4. Monopoly Junior
Ehkä se ei ollut kauheaa, ehkä minä vain jatkoin häviämistä
Tästä en juuri löytänyt keskustelua verkosta. Oletan, että Monopoly Junior PC:lle ei ollut aivan mullistava julkaisu pelialalla. Päivinä ennen edes modeemiyhteyksillä toimivaa internetiä se oli kuitenkin yksi suurimmista ilonaiheista, joita löysin PC:llä. Erityisesti muistan, että sisareni ja minä pelasimme peliä todella paljon. Ne ovat hyviä muistoja.
Joten miksi kutsun sitä hirveäksi peliksi? Kukaan muu verkossa ei näyttänyt sanovan niin, joten miksi minä? No, se on helppoa - hävisin jatkuvasti. Kuten pääomasijoitusperusteinen talousjärjestelmä, johon se perustuu, Monopoly Junior perustui vähän suunnitteluun ja paljon onneen. Ja tästä syystä vihaan Monopoly Junioria siitä, että se yritti tehdä minusta pääomasijoittajan jo niin nuorena.
3. Avatar: Polttava maa
Helppo 1 000 Gamerscorea kuitenkin
PS2:sta PS3:een siirtymäkaudella lähes jokaisesta suuresta pelistä, erityisesti olemassaolevan median mukautuksista, tehtiin versio kaikille saatavilla oleville konsoleille. Ja ne olivat lähes poikkeuksetta täysin erilaisia pelejä. Todella, oli epäoikeudenmukaista kutsua niitä samalla nimellä. Kun alun perin pelasin The Burning Earthin, se oli DS-versio. Ja se oli erittäin kaunis, erittäin hauska peli. En voinut käsittää, miksi ihmiset eivät pitäneet pelistä!
Sitten pelasin Xbox 360 -version, ja kaikki loksahti paikalleen. Tämä oli huvittavan pinnallinen peli, joka ei tehnyt mitään yritystä sovittaa sarjaa videopelimuotoon. Se tuntui kaikilta osin heikommalta, eikä siinä ollut mitään graafista, mikä olisi erottanut sen sekä sarjasta että DS-versionista. Niinpä sain ensimmäisen taisteluhaastattelun aikana 1 000G:n, joita pystyi saamaan, enkä koskaan pelannut peliä loppuun. Minulla ei ole siitä nostalgiaa. DS-version sen sijaan rakastan edelleen tänäkin päivänä, eikä se koskaan muutu.
2. Aladdinin aarteiden metsästys
Ei, ei sitä Disneyn versiota
Kun olin nuorempi, isoveljeni tykkäsi ostaa minulle videopelejä matkalla töistä kotiin, ja jätti ne keittiön pöydälle odottamaan, kun tulisin koulusta. Se oli kuin pieni palkinto koulupäivän selviytymisestä. Rakastin sitä niin paljon, vain pieni sanaton ele. Sain tällä tavalla muutamia mahtavia pelejä. The Quest For Aladdin's Treasure ei kuitenkaan ollut yksi niistä.
Tietenkään minulla ei ollut sydäntä kertoa hänelle sitä, mutta en pelannut peliä kovin pitkään. Se oli mauton kokemus, joka vei värin pois tästä upeasta alueesta, ja oli lisäksi järjettömän kömpelö. Siinä oli joitain arvostettuja ääninäyttelijöitä, kuten Matthew MacFadyen ja Keeley Hawes, mutta se ei todellakaan riittänyt tekemään siitä hyvää. Joten ei ole niinkään peli itsessään, jota kaiholla muistelen, vaan muistot siitä, kun veljeni osti sen minulle, vaikka hän ei tiennyt peleistä mitään.
1. Adiboo ja energian varas
En välitä, vaikka se olisi ollutkin lapsille, se oli silti kauheaa
On olemassa joitakin pelejä, kuten Adiboo ja Energy Thieves, jotka on suunniteltu opetusta ja viihdettä yhdistäviksi. Pelejä, jotka stimuloivat lapsen mieltä samalla kun ne tarjoavat hauskaa aikaa. Muistini mukaan tämä peli oli epäonnistunut molemmilla tavoilla. Se ei ollut miellyttävä kokemus, ja ainoa asia, jonka se minulle opetti, oli miten vihaa sitä intohimoisesti.
Siitä huolimatta en voi unohtaa sitä. Tämä turha peli on kaiverrettu mieleeni. En muista, milloin tai mistä sen sain, enkä sitä, missä se nyt on. Mutta se on palanut muistiini. Onko nostalgia oikea sana tälle? Se on osa menneisyyttäni, ja katselen sitä aikaa mielelläni, vaikka en erityisesti tätä peliä. Se on monimutkainen tunne. Ja kunnes ratkaisen sen, Adiboo saa pysyä nostalgiana leimattuna, huolimatta siitä, että se aiheuttaa minulle tyytymättömyyttä.