Kirja The Art Of Slay The Princess sisältää koko pelin. En, tosissaan
Minulla on paljon videopelien taidekirjoja. Ne ovat mahtavia. Kun joku tulee käymään ja näkee hyllylläni pinon suuria kovakantisia kirjoja, he ajattelevat: "vau, hän on niin älykäs." Sitten, kun he tulevat vähän lähemmäs ja huomaavat, että ne ovatkin taidekirjoja? Hei, en ole vain fiksu, olen myös äärimmäisen sivistynyt. Nyt kaikki ovat todella vaikuttuneita minusta, eikä heille edes tule mieleen, että kaikki ne kirjat ovat täynnä piirroksia bandikootista, jolla on housut jalassa.
Kun menen tapahtumiin, kuten PAX Westiin, taidekirjat ovat suosikkituotteeni, joihin tykkään tuhlata. Ne mahtuvat helposti mukaan, ne harvoin vahingoittuvat matkalla, ja ne saavat minut vaikuttamaan sivistyneeltä ja coolilta, kuten jo mainitsin. Poimin lähes minkä tahansa näkemäni taidekirjan, jos peli on sellainen, jota olen pelannut, ja joskus jopa sellaisia pelejä varten, joita en ole (katsoo hermostuneesti hyllyllä olevaa The Art Of Persona 5 -kirjaa). Tänä vuonna nappasin mukaan The Art of Slay The Princessin.
Slay the Princess on mahtava peli. Yksi vuoden 2023 parhaista, oman voimalistan mukaan, ja kauhupeli, joka, kuten Doki Doki Literature Club ja Mouthwashing, on tarkoitettu indie-kauhulegendan statukseen. Kun ostin taidekirjan, odotin innolla pääseväni kokemaan uudelleen joitakin suosikki kehokauhukohtauksiani pelissä. Mitä en osannut odottaa, on että kirja onkin peli. Ei, oikeasti. The Art of Slay The Princess on koko peli alusta moniin eri loppuihin saakka. Se ei ole vain taidekirja, se on Slay The Princess: Analog Edition.
Tapa prinsessa, ruudun ulkopuolella
Puhkaisiko se juuri mielesi? Se todellakin puhkaisi minun, kun Serenity Forgen osastolla olevat ystävälliset ihmiset selittivät minulle konseptin. Abby Howard, pelitaiteilija ja Black Tabby Gamesin toinen perustaja, yhdessä miehensä, pelisuunnittelija Tony Howard-Ariaksen kanssa, loi kirjan asettelun käyttämällä peliä itsessään mallina, ja on aika uskomatonta, kuinka hyvin kaikki sopii yhteen.
Se myös alkaa tuntua järkevältä, kun näet, miten se toimii. Slay The Princess on roguelike-tyylinen visuaalinen novelli, joka kertoo tarinansa sekoituksella vuoropuhelua, kertomusta ja staattisia kuvia, mikä osoittautuukin olevan melko tarkalleen sama asia kuin Tee Oma Seikkailusi -kirja. Voisi melkein kuvitella, että kirja tuli ensin ja peli on sen sovitus, mutta todellisuudessa on päinvastoin.
Jos et ole pelannut peliä, kirja ei ole kirjaimellisesti sen korvike. Se on tarkoitettu lisämateriaaliksi, jossa on vähemmän dialogia ja vähemmän valintoja. Se ei kehity aivan samalla tavalla jokaisen valinnan mukaan kuten peli tekee, mutta se sisältää kaikki kohtaukset jokaisesta luvusta. Saat jokaisen version prinsessasta, vaikka et kaikkia pieniä yksityiskohtia.
Saat myös muistiinpanoja suoraan Howardilta itseltään, jotka ovat levällään marginaaleihin ja negatiiviseen tilaan lähes jokaisella sivulla. Hänen ajatustensa lukeminen tarinan edetessä on kuin kuuntelisi ohjaajan kommentteja elokuvassa. Hän kirjoittaa taiteilijaprosessistaan, vaikutteistaan ja monien valintojensa taustalla olevista tarkoitusperistä. Se on kiehtovaa kulissien takaista tietoa jo sinänsä, mutta se on myös upea tapa kokea peli uudella tavalla.
Sukellus syvemmälle peliin Slay The Princess
Kun sain Slay The Princess -pelin lopputekstit näkyviin, tiesin, että tässä pelissä oli vielä niin paljon löydettävää. Pelissä on niin monta haarautuvaa polkua, että on mahdotonta tehdä jokaista valintaa ja nähdä kaikkia lopputuloksia yhdellä pelikerralla. Vaikka peli on lyhyt (vain kolme tuntia pelattavaa), How Long To Beat arvioi, että kaiken näkemiseen kuluu noin 17 tuntia. Toivoin, että minulla olisi aikaa, mutta kuten sanotaan, pelaajan työ ei koskaan lopu.
Kirjan avulla on niin helppo löytää kohtauksia, jotka olin missannut. Selausin sitä nopeasti, kun toin sen kotiin, ja löysin jatkuvasti versioita prinsessasta, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kyky hypätä kohtauksesta toiseen ilman, että tarvitsee pelata peliä uudelleen, on niin mukavaa, ja koska olin pelannut sen kerran, mieleni voi täyttää monia puuttuvia yksityiskohtia, jotka tekevät hahmoista eläviä. Voin kuulla dialogin lukiessani sitä ja kuvitella kertojaäänen turhautuneen sävyn, kun selailen nopeasti edestakaisin, muuttaen mieltäni jokaisen sivun käännön myötä.
Tarjotakseen syvemmän ymmärryksen tarinasta ja teemoista, se on myös loistava tapa tutustua Black Tabbyn pelisuunnitteluun. Opit paljon Abbyn taidefilosofiasta (tai sen puutteesta, sillä hän on taipuvainen hieman vähättelemään itseään merkinnöissään), samalla kun kirjan rakenne auttaa ymmärtämään, miten pelin luvut on järjestetty. Se on yksi niistä projekteista, jotka on suunniteltu niin hyvin, että ne vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta kaiken kokoaminen yhteen on täytynyt olla kaikkea muuta kuin helppoa.
En keksi toista peliä, jonka voisi näin uskollisesti luoda kirjana, mutta se on vain yksi lukemattomista asioista, jotka tekevät Slay The Princessistä niin erityisen.